Innocence – väkivallan tuolla puolen
Innocencen dramaturgi-kääntäjä Aleksi Barrière kertoo, kuinka ooppera sai alkunsa ja kuinka siinä käsitellään väkivallan ilmentymiä ja vaikutuksia.
”Verestä ei tule täällä olemaan paljon puhetta.
Sitä löytyy halutessa telkkarista, elokuvista, tai sanomalehdistä.”
Heinrich Böll, Katharina Blumin menetetty maine, 1974*
Keväällä 2013 Kaija Saariaho kutsui Sofi Oksasen ja minut illalliselle. Hän oli saanut Royal Opera Houselta yhteydenoton mahdollisesta nykymaailmaa käsittelevästä oopperasta, ja innostui ajatuksesta säveltää ensimmäistä kertaa näyttämöteoksen, jossa olisi lukuisia henkilöitä, kieliä ja näkökulmia samasta tapahtumasta. Kaija kutsui projektia Freskoksi. Tähän hän tarvitsi virtuoosikertojan, joka osaisi lähestyä maailmaamme monimuotoisuutta tehokkaasti luonnehdituilla henkilöhahmoilla, eli Sofin. Mukaan tarvittiin myös musiikkiteatteria tunteva dramaturgi ja kääntäjä, sillä Sofi tulisi kirjoittamaan tämän ensimmäisen oopperalibrettonsa suomeksi, ja teos tulisi olemaan monikielinen. Näin jouduin dramaturgi-kääntäjänä tämän ensimmäisen illallisen äärellä etsimään vastausta Sofin esittämään kysymykseen: mitä aihetta ei ole vielä oopperan keinoin käsitelty?
Kysymys ei tietenkään ollut silkkaa uutuudenviehätyksen kaipausta. Oopperoita on kirjoitettu kaikista ihmiskokemuksen ilmiöistä: rakkaudesta, kateudesta, kunnianhimosta, jumalista, tyranneista, murhaajista, raiskaajista, orjista, kapinoitsijoista. Minkä aikamme ilmiön kuvaaminen nimenomaan oopperan keinoin voisi avata uusin voimin ymmärrystämme ihmisten tavoista tuottaa ja tuntea tuskaa ja selviytyä?
Kolme taiteilijaa, kolme sukupolvea, kolme ilmaisumuotoa. Keskustelujen mittaan annoimme mahdollisten aiheiden kasvaa kolmiossa. Sofi oli äskettäin julkaisut romaanin Kun kyyhkyset katosivat, jossa virolaiset henkilöt selviytyvät toisesta maailmansodasta ja hallitsijoiden vaihdoista taistellen tai sopeutuen, valehtelemalla toisilleen tai itselleen. Kaija oli säveltämässä Nō-näytelmään perustuvaa oopperaa sotilaasta, jonka traumatisoitunut haamu vaatii eläviltä rituaalia löytääkseen vihdoin rauhan (Only the Sound Remains, 2016). Itse olin juuri ohjannut esityksen Kindertotenliedereistä, joka sijoitti Mahlerin ’lasten surulaulut’ Sandy Hook -alakoulun ampumisen jälkiseurauksiin ja keskittyi vanhempien surutyöhön (esityksen laati kanssani ja johti kapellimestari Clément Mao-Takacs). Uusi Fresko-projekti oli mielestämme jotakin ihan muuta kuin senhetkiset muut hankkeemme. Kutakin meistä askarruttavat kysymykset kuitenkin kävivät yhteistä salaista keskustelua kuin puiden juuret maan alla. Keskustelujen ohella Sofi työsti uuden tarinan salatun menneen veriteon paljastumisesta perhejuhlissa ja otsikoi sen Kuokkavieraaksi.
Kaijalta oli tullut muodollinen idea ryhmäfreskosta, Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen tyyliin, ja Sofi kehitti siitä assosiaatiota hääkuviin, joissa juhlalliset kasvot peittävät salatut perhedraamat. Hänen rakentamansa struktuuri on samanlainen kuin monessa hänen romaanissaan – kahden yhteenkietoutuneen aikajanan/kertomustason vuorovaikutus käynnistää sarjallisesti paljastuksia ja vähitellen rikastaa ymmärrystämme hahmoista. Tutun muotoratkaisun tiiviimpi toteuttaminen tässä teoksessa on, ehkä osittain librettomuodon tiheyden ansiosta, tekijänsä hienostuneimpia saavutuksia. Tarinan henkilöt kasvoivat sitä mukaa kun käännökseni valmistuivat ja alkoivat liikkua meidän kolmen välillä sähköpostitse kesällä 2016. Sofi hioi tekstiä, ja Kaija kehitti mm. käännösten nauhoitusten perusteella jokaisen henkilöhahmon melodisen ja harmonisen kielen, josta oopperan muukin musiikki kasvoi ja kutoutui kellontarkaksi kokonaisuudeksi. Päätöksemme antaa tietyt roolit laulajien sijaan näyttelijöille mahdollisti sekä suuremman tekstiosuuden että Kaijalle uusia tapoja punoa sitä musiikkiin.
Kyseessä ei enää ollut vain Fresko, abstrakti polyfoninen muoto, eikä pelkästään Kuokkavieras, yksilön dilemma suhteessa ryhmään. Oli syntymässä Innocence, kolmentoista henkilön syyllisyyden ja itsesyytösten draama; jokainen oman traumansa yksinäisyyden vankina ja samanaikaisesti yhteisen trauman kautta toisiin sidottu. Myös kielet saattavat eristää ihmisiä samalla kun ne heitä yhdistävät. Tekstiä ja musiikkia ne yhdistivät Innocencessa uudeksi tavaksi avata ja kuvailla maailmamme kompleksisuutta ja lohduttomuutta.
Kun teosta harjoiteltiin ensimmäistä kertaa kesällä 2020 pandemian rajoitusten keskellä, osoittautui erityisen tärkeäksi, vaikkakin hankalaksi, rakentaa oopperaa, joka luonnoltaan pakottaa kokoamaan erikielisiä ja erialaisia taiteilijoita luomaan jotakin yhteistä.
Miten tämä muoto siis vastasi Sofin alkuperäiseen kysymykseen uuden aiheen käsittelystä oopperan keinoin? Sofi kehitti libretollaan upean vastauksen. Hän käytti kouluampumisen esimerkkitapausta ja roolien runsaslukuisuutta näyttääkseen, kuinka monitahoista ja suorastaan rakenteellista väkivallan synty on. Nuoren ihmisen toteuttamaa veritekoa pidetään aina, niin kuin libretossakin sanotaan, ’selittämättömänä’ ’tragediana’. Sofin teksti kutsuu esiin pinnallisen julkisen keskustelun, jota käytiin Columbinen ja Kauhajoenkin jälkeen: puhutaan paljon nuorison julmuudesta, elokuvien ja videopelien välittämästä väkivallasta, ja joskus aseiden saatavuudesta. Nämä ovat tietysti tekijöitä, sellaisia, joihin osaisimme vaikuttaa paremmin yhteiskunnallisella tasolla, vaikkemme sitä teekään. Niiden takana piilevät kuitenkin laajemmat kysymykset; näistä emme lainkaan osaa keskustella, koska ne ovat kulttuurimme tabuja. Tabut syntyvät kankeasta ymmärryksestämme henkilökohtaisen vastuun kentästä, ongelmista, joita emme katso yhteiskunnallisiksi, kuten mielenterveys ja yhteisöjen tuottama hiljainen väkivalta. Jokainen kamppailee yksin yhteiskuntansa myyttien kanssa. Millainen miehen on tarkoitus olla, tai naisen? Mitä on olla hyvä isä tai äiti? Mitä kuuluu hyväksyä rakkauden nimeen? Innocencessa nähdään, kuinka ongelmallisesti saatamme kaikki vastata näihin kysymyksiin, kyseenalaisemmatta omia arvojamme ja tarkoituksiamme, takertuen intohimoisesti kätevään rooliin ja kertomukseen, pohtimatta päätöstemme seurauksia. Oopperamuodon monitasoisuuden kautta Sofin libretto kykenee esittämään samanaikaisesti kolmetoista yksinäisyyden tarinaa ja näyttämään miten ne vaikuttavat toisiinsa. Yhdessä nämä kolmetoista kaarta muistuttavat piilotettujen tarinoiden kertomisen/esiintuomisen tärkeydestä julkisessa keskustelussa.
Sofin sanoin: ”Julkiset kertomukset kiinnittävät yksilön subjektiiviset merkitykset suurempiin kulttuurisiin ja institutionaalisiin kertomuksiin. (…) Sosiologi Margaret Somers kutsuu näiden tarinoiden puuttumista narratiiviseksi hiljaisuudeksi. Mikäli yksilö ei löydä itselleen sopivaa julkista tarinaa, yksilön on hankala rakentaa omaa subjektiuttaan; se mitä ihminen tietää ylipäänsä elämästä on seurausta suuresta määrästä julkisista kertomuksia, joiden joukosta on mahdollista löytää itsensä ja joihin kulloisenkin elämänvaiheen voi sijoittaa. Mutta jos oma elämä ei ole sijoitettavissa julkisiin kertomuksiin, omaa elämää ja kokemuksia ei myöskään ole mahdollista tunnistaa julkisista, jo tarjolla olevista kertomuksista. Sellainen hiljaisuus hankaloittaa yksilön yritystä rakentaa itseään, hänen identiteettiään. Peilauspintaa itselle ei löydy mistään.” (Liian lyhyt hame, Bonnier Kirjat, 2011) Tämä perustelu koskee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta Sofi on analysoinut työssään samoja mekanismeja esimerkiksi suhteessa kollektiivisen historian nujertamiseen Virossa (Kaiken takana oli pelko, WSOY, 2009), ja ne pätevät kaikkiin traumoihin ja ylipäätään yksilön asemaan maailmassa.
Vain monikielisessä musiikillisessa näyttämöteoksessa on mahdollista kutoa yhteen polyfonisesti näin monta tarinaa vuorovaikutuksineen. Taiteellisella ilmaisulla ei kuitenkaan ole pelkästään vastuu esittää julkisia kertomuksia ja kamppailuamme niiden kanssa; toinen keskeinen kysymys on, miten niitä tulee esittää. Tutkimusten mukaan kouluampujat ihailevat aihetta käsittelevien elokuvien luomia mielikuvia, samoin kuin kaikissa maailman armeijoissa herkutellaan jopa pasifistisienkin sotaelokuvien taistelukohtauksia katsomalla ja siteeramalla. Miten väkivaltaa kuvaten taiteen keinoin voi samalla olla sitä suvaitsematta, normalisoimatta tai jopa kasvattamatta? Innocencen kehitysvaiheessa varhaisin ja ehkä radikaalein päätös oli sivuuttaa esityksestä kaikki fyysinen väkivalta, ampuminen ja itse ampujakin, ja keskittyä vähemmän näkyvyyttä saaviin tarinoihin ja ääniin. Laukaukset ja veri kuuluvat viihdegenren kerrontaan, lajityyppi ei anna tilaa trauman oireille ja ajalle. Innocencea hallitsee traumojen ja niiden torjunnan psykologinen aika. Kaijan musiikki on saavuttanut jotakin hyvin omaperäistä, josta toimintaelokuvatkin voivat ottaa oppia. Tietoisuuden siitä, että unilogiikka voi olla trilleriä jännittävämpi.
Tämän ensimmäisen Innocencen produktion ohjaaja Simon Stone on kehittänyt koreografi Arco Renzin kanssa hienovaraisen tavan antaa keskeisen roolin traumalle fyysisenä todellisuutena. Taitavana kuvien takojana hän on myös pyrkinyt kiusaamaan katsojan odotuksia väkivallan näyttämisestä, ja osa hänen prosessistaan on ollut fyysisen väkivallan ja ampujan ilmestymisen annostelua. Olisi kiinnostavaa nähdä tulevaisuudessa produktio, joka omaksuisi teokselle ominaisen periaatteen täysin, ja hylkäisi veren ja ampujan hahmon kokonaan, luovuttamatta senttiäkään massamedian meissä kasvatetulle makaaberille fasinaatiolle. Taidemuotona teatterilla on velvollisuus paitsi kritisoida valtavirran kuvia, myös kehittää uusia kuvia, joista on yhdenmukaistuneessa julkisessa tilassa puutetta.
Tekijöille Innocence on ollut siihenastisen työn jatke ja sille huipentumispiste. Toivomme sitä ennen kaikkea aloitukseksi monille uusille tavoille kertoa kaikki tarinat, monelle hankalalle ja tarpeelliselle keskustelulle.
*Böllin romaani, jonka alaotsikko on “Miten väkivalta syntyy ja minne se voi johtaa”, oli keskeinen osa vuonna 2019 Kansallisoopperassa esitetyssä Violences–teoksessa (dram. & ohj. A. Barrière, joht. C. Mao-Takacs).
Teksti ALEKSI BARRIÈRE, Innocencen dramaturgi-kääntäjä
Kaija Saariahon, Aleksi Barrièren ja Sofi Oksasen kuva TONI HÄRKÖNEN, esityskuvat JEAN LOUIS FERNANDEZ, Aix-en-Provencen festivaali
